Meidän SM-kisojen valmistelut eivät olleet hyvät. Talven aikana ei oltu treenattu kuin murto-osa siitä mitä oli ollut tarkoitus. Ollin kävely on välillä ollut hieman huonompaa ja siksi keväänkään aikana esteillä ollaan oltu maksimissaan 2 kertaa/viikko, usein vain kerran. Nyt Olli vihdoin on saatu kuntoon ja siksi odotukseni kisoja kohtaan oli korkealla. Kisoihin oli aikaa noin 1,5 vk, kun yö meni ulkona ravatessa. Ollilla oli mahatauti, oksennusta ja ripulointia. Kotihoidolla se lähtikin aluksi paranemaa. Kunnes tuli yllättäen takapakkia ja pe-la yö meni jälleen ulkona ravatessa. Aamulla Ollille ei maittanut riisivellikään. Koska en saanut sitä enää juomaan niin oli pakko soittaa eläinlääkärille, että nyt tultaisiin hoitoon.
Niinpä kisaviikonloppua edeltävänä lauantaina Olli laitettiin tippaan.
Onneksi nesteytys piristi Ollia huimasti ja pystyimme jatkamaan hoitoa. Kenraaliharjoitukset niin kotihallilla kuin perjantainkisatkin jäivät välistä. Myöskään joukkuekisaan emme voineet osallistua.
Mutta yksilökisaan me päästiin! Olli ei ollut kuin muutaman päivän syönyt normiruokaansa ja kanyylin takia tehty trimmaus jalassakin häiritsti, kun se oli päässyt nuolemaan sitä niin, että siinä oli ohut rupikerros. Sitten vielä satoi. Ei se meitä niin haittaa, eikä enää satanut meidän vuoronkaan aikana, mutta pohja oli pehmeä ja lätäköitäkin oli. Hypärillä meitä ennen oli vielä juoksunen narttu. Siinä vaiheessa mietin kyllä, että jos me juostaan kunnollaa, niin me ollaan voittajia.
Ja me oltiin hyviä! Ei Olli niin täysillä mennyt kuin parhammillaan menee, mutta hyvin kuitenkin, ja olin minäkin hyvä. Päästiin finaaliin. Vaikka olin vasta 10. tiesin, että vielä on mahdollisuudet palkinnoille. Medeillä oli nin tasainen kärki ja agility on vaan niin herkkälaji. Me tehtiin parhaamme. Rataprofiili ei ollut omiaan meille, mutta ei se haitannut. Radan jälkeen en muistanut oikeastaan mitään mitä oli tehty. Ei se ollut "flow" rata, mutta ei sillä ollut mitään väliä mitä radalla oli tapahtunut. Myöhemmin katselin mm. keinua, että ei ihme, että Ollilla meni pari sekuntia (tai siis sadasosaa, mutta radalla aika vaan hidastuu..) enemmän, kun tuuli nosti keinun päätä ja se hieman katkaisi rytmiä.
Kotona olin vasta noin yhden aikaan yöllä. En ikinä uskonut, että olisin pronssi-sijastakin niin onnellinen! En ollut hävinnyt kenellekään vaan me oltiin voitettu. Tämä oli meidän ensimmäinen SM-yksikömitali ja me oltiin tehty todellakin niin hyvää työtä kuin vain näissä olosuhteissa pystyi. Ja voitto vielä meni treenikaverille Kaisalle ja Hikalle, joten saatiin iloita yhdessä.
Lupailin viime blogitekstissä vähän analysoida rataa. SM-kisoissa Jan Egil Eide oli medien karsintaradan tuomarina. Rata oli oikein sopiva, kun 254 koirakosta tuli 57 puhdasta rataa, joista 37 oli alle ihanneajan.
Hylkäyksiin johtanut kohta oli muun muassa esteen nro 15 jälkeen, kun jos esteelle nro 14 vei liian pitkälle niin oma linja taittui suoraan kohti putkea ja näin eivät lukeneet esteen 15 päälle juoksua vaan säntäsivät putkeen.
Radan haastavimmaksi kohdaksi kuitenkin osoittautui 18-19 väli. Itsekin ensiksi kavahdin, että onpa siinä tekemistä ja mille puolelle ja mitä sitä tekisin. Kuitenkin rataantutumisessa ratkaisu oli minulle selvä.
Ensiksi ajattelin pakkovalssia 18 esteen taakse, koska Olli tulee hyvin pakkovalsseihin. Kuitenkin totesin, että jos menen 18 esteen (alla olevassa kuvassa este nro 3, koska piirsin radan uudestaan..) taakse niin en pysty ohjaamaan estettä 19, koska koira lähtee taittamaan linjaansa ohjaajan eteen.
Pakkovalssilla koiran linja taittuu ohjaajan eteen.
Toinen vaihtoehto oli työntää takaa kiertoon ja hidastaa omaa vauhtia niin, että koira pääsee edelle ja ohjata sitten viski-leikkauksella este nro 19. Tämä ohjauskuvio olisikin voinut toimia, mutta viski yhdistettynä seuraavaan takaa kiertoon ei ole hyvä yhdistelmä varsinkaan, kun Olli taittaa viskileikkauksella välillä todella tiukastikin eli olisi ohjautunut esteen nro 20 väärälle puolelle.
Takaakierto + viskileikkaus on toimiva ratkaisu, mutta sen jälkeinen takaa kierto on haastava näyttää.
Viimeisin ja paras vaihtoehto (ainakin omassa ohjaussysteemissäni) on tehdä japanilainen. Takaakierron jälkeen täytyy lähteä nopeasti liikkeelle ja työntää koira estelinjan toiselle puolelle. Kun tämä on tehty ohjaaja jättää koiran taaksensa ja samalla vaihtaa ohjaavan käden sekä katseen suunnan. Alla olevilla kuvilla on yrittänyt selventää koiran ja ohjaajan linjaa sekä ohjauskuviota. Jos et tiedä mikä tämä ohjaus on niin suosittelen, että katsot vaikka meidän ratasuorituksen: https://youtu.be/LPNb3HW2tSQ
Japanilainen
Ohjaajan ja koiran linjat, kun esteväliin 3-4 tekee japanilaisen.
Kovin monissa kisoissa en japanilaista ole käyttänyt. Treeneissä sitä välillä kuitenkin tulee harjoiteltu, kun ratakoukerot sitä vaativat. Se ei siis kuulu meidän perusohjauksiin, mutta kun linjaukset sitä vaativat niin se onnistuu.
Ensimmäinen SM-mitali saatu! Tamskin medeillä se on ollut niin monta kertaa lähellä, mutta tänä vuonna meidän tiimi todella teki sen :) Kiitos joukkeelleni eli Anu+Ella, Noora+Pinni ja Kaisa+Hikka, me kaikki tehtiin hienot puhtaat radat.
Meidän SM-kisaviikonloppu alkoi jo perjaintain kisaradoilla. Tuomarina molemmilla radoilla oli Katarina Virkkala. Hypärillä ainoat kankeudet olivat Ollilla kepeillä ja minulla kolmannen peräkkäisen valssin jälkeen. Ollin(kin) keppeillä kompuroimiseen selvisi vasta miniluokan aikaan syy: keppien tukirauta oli väärällä puolella eli se jäi koiran tassujen alla. Aika kaamea virhe, kun tuollaiset kepit oli kisassa käytössä! Se oli selvästi sääntöjen vastainen este ja jopa vaarallinen. Onneksi itse SM-kisat (la+su) sujuivat oikein mallikkaasti kisajärestäjien puolelta.
Agiradalla jatkomme urakoimista. Meillä molemmilla oli eritätin hyvä draivi päällä. Kontakteiltä olisi toivonut parempia 2o2o:ja, mutta kaikkea ei voi saada ja kisan ollessa tässä vaiheessa en voinut tehdä niille mitään. Kaikkia koiria ei auta se, että niitä palautellaan tai otetaan uudestaan.
Tässä agirata (https://youtu.be/98qi6E7roRY) ja tuloksena jälleen 0 ja tällä kertaa jopa voiton kera vaikka kisaajamäärä oli kasvanut jopa 128 koirakkoon.
Hyvä Olli! Me ollaan voittajia :D
Launtain joukkueradalle oli oikein hyvä lähteä, kun pohjalla oli kaksi hyvää nollaa ja tieto siitä, että Kaisa+Hikka voi kuitenkin vielä viimeistellä tuloksen. Niinpä mentiin rennolla asenteella ja tehtiin hyvä nollarata (https://youtu.be/wo8u0baGBjY). Tuomarina toimi Mika Moilanen.
Yksilökisan hyppyradan tuomarina toimi Jan Egil Eide. Hänen ratojaan olen ehkä eniten katsellut ja välillä todennut, että ovat aika kimurantteja. Hyppyrata oli kuitenkin juuri sopivan haastava. Loppu osoittautui vaikeimmaksi. Täytyy seuraavassa blogauksessa kertoa miksi päädyin omaan ohjausratkaisuun. Me selvitimme lopun sujuvasti, mutta radan keskivaiheilla tipahti rima, kun en antanut Ollille tarpeeksi tilaa. Todella harmittava moka ja se vei meiltä mahdollisuudet voittoon tai edes fiinaaliin.
Tässä meidän suoritus: https://youtu.be/LPNb3HW2tSQ.
Kotiin tuomisina niin fyysisiä kuin henkisiä iloa tuottavia juttuja oli paljon. Kiitos kaikille onnitteluista ja kannustamisesta! Ja anteeksi, että osa teistä hävisi rahat veikkaukseen, mutta ehkä niiden rahojen avulla saadaan taas lisää agihalleja! Ihana kuitenkin, että niin moni luotti meihin :)
Ensinnäkin kiitos kaikille onnitteluista! Niitä on tullut paljon ja niitä on ihana saada. Arjen alkaessa ne ovat elävä muisto siitä kuinka onnekas olekaan. Välillä havahdun muista ajatuksista ja alan vain hymyillä. Se oli oikeesti totta.
Omituista on, että meistä on tullut myös julkkiksia. Voiton jälkeen mediat alkoivat tiedottamaan:
Sitten meistä tehtiin juttu ILTALEHTEEN. Nettivideo jo ilmestyi. Myös lehtijuttu on tulossa...
Meitä haastateltiin myös Suur-Tampere lehteen. Anu Kylven kirjoitti mielestäni hyvän jutun. Asiaa enemmän siitä mitä agilityurheilu on, eikä vain "temppuilusta".
Lisäksi meitä on muistettu ihanilla lahjoilla. Ja töissäkin tarjottiin kakkua kunniakseni! Loistavaa arjen piristystä, ettei omien unelmien täyttymys vain pääsisi unohtumaan :)
Kiitos "penturyhmäläiset" (ja Pätysen Jukalle valokuvaamisesta!)
Kiitos Tamskin valkkuryhmä!
Agilityrintamalla tarkoitus oli pitää taukoa, niin Ollin kuin minunkin. Kumpikaan ei onnistunut. Ollin tauon katkaisi Iltalehden kuvaus, mutta toisaalta sitä ei voi laskea treeniksi, joten kohta 3 viikkoa agitonta aikaa on ohi. Minun agilitytaukoni ei ollut tarkoitus ollakaan pitkä, mutta koulutukset ja jo maksetut agilitytunnin, joihin sitten menin Egon kanssa, estivät oikeastaan kokonaan pitämästä taukoa. Mutta toisaalta ei se haittaa, koska edelleen agility on vaan paras laji.
Pian täytyy alkaa tosissaan pohtimaan mitenkä Ollin kanssa treenaamiseen ja kisaamiseenkin tulee suhtautua sen jälkeen, kun on saanut mitalin MM-kisoissa. Lisäksi kaiken herkuttelun jälkeen on taas alettava luomaan pohjaa itselleni ensikaudelle. Punttien ääreen on siis jälleen palattava. Mutta jos treenaaminen tuottaa tämän tuloksen niin ei ensi joulunakaan haittaa herätä aamulla tekemään cardio-jumppaa.
Mitä voi kirjoittaa elämän parhaista hetkistä...? Eihän sellaiseen riitä sanat. MM-kisoista pronssia minulle ja Ollille !?!
Kisat pidettiin Coque-areenalla Luxemburgissa 11.-14.9.2014. Kisat alkoivat torstaina eläinlääkärin tarkastuksella ja mittauksella. Olli meni heittämällä medirajan alle. Onneksi sitä ei tarvinut enää jännittää. Sitten päästiin treenaan. Matto (Jura-grass) tuntui hyvälle, piti minun sekä koiran alla.
Treenausta aamutuimaan
Myöhemmin päivällä oli avajaisseremonia. Olli oli mukana totuttelemassa meluun.
Maxit aloittivat joukkuradalla jo torstaina. Me mentiin hotellille lepäileen. Perjantaina medit olivat ensimmäisinä ja viimeisinä. Ollin kanssa oltiin meidän joukkueen ensimmäiset. Hyppyradan teemana taisi olla valssit, tai ainakin niitä radalle mahtui monta. Jännitti ja vähän ahdistikin, kohta se olisi oma vuoro... Sitten se olikin jo ohi. Ainoa asia mitä radalta muistan on, että "Olli nyt menee kyllä väärään päähän putkea". Ja lopussa kävi ajatus vielä, että "älähän aloita löysäilemään, ei rata vielä ole lopussa vaikka hylky tulikin". Videolta katsottuna valssit hieman levisivät ja koko ohjaus oli vähän puuromaista, aksentit puuttuivat. Villen+Ronjan tulos 15. Sanni+Goa ja Sanna+Dia tekivät nollat. Joukkuetuloksissa oltiin 16. Kun ei palkinnoille päästyy, lähdettiin hotellille syömään aamupalaa, jota ei ehditty aikaisen heräämisen takia vielä syömään.
Iltapäivällä oli agilityrata. Joukkueradoilla myös pöytä. Päätin, että en ota siitä stressiä vaan jarrutan Ollia tarpeeksi ennen sitä, ettei Olli liu yli ja pidän Ollin pöydällä siihen asti, että kuulen piipityksen, että saa lähteä. Meidän joukkue oli kuitenkin niin nopea, että edes lisäsekuntti ei tuntuisi. Kun pääsin taas radalla, se oli nopeasti ohi. Tuuletin lopussa nollaa, mutta rima oli kuitenkin tippunut. Sanna ja Sanni vetäisivät taas upeat nollat. Villelle tuli hylky vaikka kokonaisuudessaan radalla oli mahtava meno päällä. Meidän tiimi oli kuitenkin "todellinen" voittaja, kun oltiin kaikkia timejä ainakin yli 7 sekunttia nopeampia yhteislasketuissa tuloksissa. Voittajajoukkuetta jopa 16 sekuntia nopeampia. Tuloksella 15 päädyimme kuitenkin sijalle 8.
Launaina saatiin nukkua pitkään, kun järjestyksenä oli maxit, minit, medit ja minit uudestaan. Menimme paikalle niin, että näimme osan minien suorituksista. Siinä vaiheessa, kun näin Iidan+Hunnin radan yleisön keskeltä, pääsin siihen fiilikseen, jota olin toivonut. Tajusin todenteolla, että kun vain suorituksen tekee täysillä, ei lopputuloksella ole väliä. Kukaan ei tuomitse vaan kaikki elää hetkessä mukana ja toivoo parasta! Ajatus "kohta on meidän vuoro" vaihtui "kohta me päästään radalle".
Rataantutustumisessa mietin pitkään mitenkä vien kepeille ja siitä jatko. Päädyin juoksemaan kehän laitaa, jolloin kepeille vienti ei välttämättä olisi nopein, mutta jatko olisi puolestaan nopeampi, kun ei tarvinnut kiertää keppien loppupäätä. Rataantutustumisen jälkeen lähdin lämppäämään itseni ja Ollin. Hallin ympärillä oli hyvä puistoalue, jossa pystyi päästämään koiran vapaaksi ja sain tehtyä samalla itse koordinaatio ja nopeusharjoitteet. Sitten takaisin halliin ja radalle. Tällä kertaa vain nautin. Radasta en taaskaan oikein muista mitään. Kaikki meni nappiin. Tällä radalla tultiin 8. Päästiin siis erittäin hyvistä lähtöasemista finaaliin.
Kohti kisapaikkaa
Sunnuntain finaalipäivänä minit aloittivat, joten ehdittiin hyvin syödä aamupala ja lähteä sitten kohti omaa suoritusta. Olin taas innoissani. Mikä saavutus päästä finaaliin sijalta 8.! Radasta olimme Villen ja Sannin kanssa samaa mieltä, että tää on kiva ja meille kaikille tehty. Eniten jännitin pussin jälkeistä putkea, koska nyt taas muistin vahingosta viisastuneena, että yleisin syy hylkyihimme on putken väärän päähän meno. Lisäksi renkaan jälkeinen valssi-valssi oli haastava, koska rataan tutustumissessa sitä ei pystynyt juoksemaan oikealla nopeudella, koska aina oli joku tiellä.
Odotin pukuhuoneessa, että radat lähtivät käyntiin, meillä oli runsaasti aikaa. Sitten menin toistamaan eiliset lämmittelyrutiinit. Arvioin aikataulun lähes minuutilleen oikein ja kaikki tuntui vaan niin täydellistä. Sitten koitti meidän vuoro. Voi sitä tunnetta. Muistan sen kyllä aina! (Sannan videotervehdys) Tuntui kuin olisi jo voittanut. Kylmät väreet kulkivat koko kropassa ja silmiin nousi muutama kyynelkin. Elämäni parhaat sekuntit olivat käsillä ja minä nautin niistä yhdessä pikku Ollini kanssa. Tein radan niin kuin olin miettinyt. En ajatellut siinä sen enempää. Olin suunnitellut, että lopussa tuuletan, kävi mitä kävin. Nyt kävi hyvin ja tuuletin kovaa!
Kun pääsin radan reunalle, jalat eivät kantaneet vaan jäin istualteen palkkaamaan Ollia. Parin koiran jälkeen olin vielä ensimmäisenä. Oli pakko siirtyä radan viereen jännittämään. Siinä me sitten jännitettiin. Ja vaikka tulos olisi ollut mikä, olin niiiin tyytyväinen itseeni ja Olliin. Me oltiin onnistuttu! Lopulta selvisi, että Kiki nousi johtoon ja me voitimme pronssia! Lisäksi äskeisellä agilityradalla olimme kolmanneksi parhaita, siis maailman kolmanneksi nopeimpia!
Hullun myllyn jälkeen päästiin jäähdyttelemään, syömään ja katsomaan makseja. Lopuksi oli maailmanmestaruuksien palkintojen jako, jossa pääsin nousemaan palkintopallille, ja päättäjäisseremonia.
Suomella oli kisoissa upea joukkue mahtavia urheilijoita ja taitavine koirineen. Joukkuetoverit stemppasivat toisiaan paljon ja elivät yhdessä onnistumisissa ja epäonnistumisissa. Kiitos teille!
Tiia, Janne, fyssari Heli, valokuvaaja Jukka ja muut Suomen avustajat ja tukijoukot; teitä tarvittiin! Ja Suomen agilitykansa, voi miten ihanaa, että elätte näitä hetkiä kanssamme! On niin paljon muitakin, joita tulisi kiittä. Vaikka radalla olinkin yksin Ollin kanssa, on monen monta henkilöä, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että pääsimme MM-kisoihin ja että pystyimme juoksemaan yhdessä niin upeasti. Toivon, että te myös nautitte, sillä me ollemme menestyneet yhdessä <3
Vielä lopuksi, koska harvoin kerskailen, on pakko todeta, että harvalla koiralla on tällainen merkintä kisakirjassaan
tai harvalla ohjaajalla tällaiset palkintokaapissaan
Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Jukka Pätynen sai taltioitua monta upeaa hetkeä (koirakuvat SM-kisat), myös meistä oli hienoja otoksia. Kuvat kopioitu luvan kanssa.
Agilityn SM-kisoista on jo viikko. Aika on mennyt todella nopeasti, ja kisoista palautumisessa on mennyt myös hetki. Kropasta kyllä huomaa, että kolmen päivän kisaputki on rankka. Varsinkin, kun olen ollut flunssakin, joten fysiikkatreenit ovat jäänet viimeaikoina todella vähälle. Jaloissa siis tuntui etenkin tiistaina, että jotain tuli tehtyä viikonlopun aikana.
Päällimmäiseksi jäi kisoista mieleen Ollin kanssa yhdessä tekeminen. Se teki kaikki radat täysillä ja osasi ihan kaiken mitä halusin, ja kaikki kontaktiesteetkin meni lähes juuri niin kuin halusin. Lisäksi yleinen meininki oli todella hyvä ja oli aivan mahtavaa päästä kotiin lepäämään kesken kisojen (6 min ajomatka Hakametsän jäähallin viereen)!
13.6.2014
Perjantaina otettiin molemmat startit. Agiradalla oli vähän jännitystä päällä. Huusin Ollin kääntymään riman päällä ja se tipahti. Ohjaus vähän lopahti ja puomin jälkeen Olli säntäsi putkeen vaikka minun piti kääntää edessä olevalle hypylle.
Hyppyradalle mentäessä keskityin täysillä suoritukseen. Radalla tuntui, että olin aika paljon Ollin tiellä. Kiire oli koko ajan. Suoritus oli kuitenkin huima! Voitimme kaikki 85 koirakkoa :) Omalle videolle rata ei tallentunut, mutta koirakuvien livestreamistä se näkyy kohdassa 1:36:50. Livestream oli muutenkin aivan mahtava, kun kaverit muuallakin kuin kisapaikalla saattoivat kannustaa ja nähdä suorituksemme heti.
14.6.2014
Lauantaina olimme mukana Tamskin medien joukkueessa. Joukkueradan rata oli hyvin jouheva. Ollin kanssa oltiin ankkureita. Voittoon ei ollut enää mahdollisuuksia, mutta mitalisijoista taisteltiin. Saatiin erittäin hyvä tulos (oltiin neljänneksi nopein koirakko), mutta kun joukkueella oli 5 ja hyl alla niin se riitti joukkuesijaan 4. Koska kisat olivat Tampereella koirat olivat suurimmaksi osaksi kotona odottelemassa, joten joukkueen yhteiskuvakin jäi ottamatta.
15.6.2014
Yksilökisan karsintaradalla olimme jo aamusta, toisessa tustumiserässä. Hyppyrata oli Alen Marekovicin käsialaa. Ilmeisesti en ollut miettinyt rataa tarpeeksi hyvin sillä takaakiertohypyn jäkeen tajusin olevani ihan väärällä puolella. Onneksi ollaan treenattu myös vippauksia nin seuraavalle takaakierrolle sain sellaisen onnistumaan. Ajatus jäi vähän tähän mokaan ja seuraavista kuvioista vähän myöhästyin. Olli oli kuitenkin kuuliainen ja selviydyttiin nollana maaliin. Sijoituksemme oli 11, ja sillä starttasimme sitten finaaliradalle, jopa 2 sekuntia kirittävää kärkeen.
Finaalirata oli medeillä viimeisenä. Kävin kotona nukkumassa ja lenkittämässä Egonkin välissä. Laamasen rata osoittautui yllättävän vaikeaksi. 50 koirakosta vain 13 sai tuloksen ja näistä nollaratoja oli vain 3. Meille tuli hylky. Olin vähän myöhässä niin Olli viiletti putken väärään päähän. Pelkäsin taas vähän keinua enkä mennyt täysillä. Harmitti, kun en pystynyt parhaimpaani. Hieman helpotti ajatella, että eipä kovin moni muukana tuolla radalla pystynyt. Niin ja kooikeri kuitenkin voitti :D !
Viikon päästä onkin jo MM-karsinnat Rovaniemellä. SM-kisoista jäi into kisata, vaikka ennen kisoja tulikin mieleen, että miksi kisata, kun jännityksestä tulee niin paha olo. Onnistumiset ja se tunne, kun pääsee vetämään finaalirataa on vaan niin mahtava, että sen eteen kärsin paljonkin. Urheileminen on vaan niin hienoa ja antoisaa.
